Elämäni ensimmäinen psykiatrikäynti toi mukanaan uuden diagnoosin: toistuva masennus, jaksot lieviä. Ja mielialalääkkeen. Tämä blogi loppuu tähän. Uusi elämä, uusi blogi. Jos tahdotte linkkiä siihen - ilmoittautukaa.

Meille usein itkijöille nenäliinat ovat tärkeitä arjen kanssakulkijoita. Juuri itkuniistämiseen suosittelen lämpimästi kangasnenäliinoja. Itkiessähän nenä ei eritä niinkään paksua räkää kuin juoksevaa "vettä". Tämän kangasnenäliina imee paremmin kuin paperi. Parasta on kuitenkin, ettei se muutu heti ensimmäisen niiston jälkeen vettyneeksi ja ällöttäväksi klähmäpalloksi. Kangasnenäliina ei hajoa eikä repeä ja se kestää jopa läpi psykoterapiaistunnon! Lisäksi se varjelee nenän ihoa kuivumiselta ja on halpa sekä käytännössä ikuinen, eli se on myös ekologinen ratkaisu. Hyviä nenäliinoja voi kysyä vaikkapa mummoltaan. Vanha kansa osaa arvostaa kangasnenäliinaa. Vai luuletteko että itkuvirsiä voisi laulaa joku paperitollo kädessä?

Ihmeellistä, miten elämä itse joskus kirjoittaa tarinoita, ohi sen mitä me ihmiset aiomme.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen tammikuussa, ajatuksena kirjata ylös tämä vuosi. Tarinan piti olla jotain sen suuntaista kuin "vaikeuksien kautta voittoon". Tai ehkä "viimehetken pelastuminen".  Tarina kesti tismallen sen aiotun yhden vuoden, mutta siitä tuli käänne- ja elämänmuutostarina.

Käänteen ja elämänmuutoksen voi tarinoittaa kahdella tavalla: tämä voi olla tarina epäonnistumisesta tai tarina emansipaatiosta. Tällä hetkellä taistelen kovasti pitääkseni kiinni jälkimmäisen versoista, jotka etsivät paikkaansa epäonnistumisen tunteiden myrskyssä.

Minä elin kauan tavalla, joka ei (enää) vastannut sitä, mitä elämältä haluan. Nyt olen vastoin kaikkia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia odotuksia irtautumassa siitä. Tulevaisuus on avoin ja epävarma, mutta siihen sisältyy lupaus paremmasta, koska omemmasta elämästä. Tämän vapautumisen tarinan kertominen on voimauttavaa, mutta pelko jää. Pelko että alulla oleva uusi tarinani on tragedia.

Vielä joitakin hajanaisia ja vähemmän hiottuja merkintöjä tähän blogiin, ennen kuin uusi on hahmottunut aloituskuntoon.

Viime viikkojen kysymys on ollut, miksi en ole kertonut psyykkisistä ongelmistani niin monille jo paljon aiemmin. Vastaus on tietysti, koska en ole myöntänyt niitä itselleni. Tarkemmin sanottuna en ole antanut itselleni lupaa olla selviämättä tässä elämäntilanteessa. Osa minusta sanoo vieläkin: "ovat muutkin selvinneet väitöskirjasta, kyllä sinunkin täytyy".  Luvan antamisen tärkeydestä kertoo, että terapiassakin parhaiten etenevät alueet, joissa olen kyennyt sanomaan: "tästä minun ei tarvitsekaan selvitä, ainakaan ilman ongelmia".

Olen siis käynyt terapiassa "salaa" ja mutissut muille jotain epäselvää väsymyksestä ja että "ei mene oikein hyvin" ja että väitöskirja etenee "vaihtelevasti". Niinpä paraneminenkin on ollut vain puolinaista. 

Tosiasioiden sisäistä hyväksyntää edistää vihdoin aloittamani julkisivun purkutyö. Mikä hirveä itselle antamani taakka onkaan ollut näytellä jatko-opiskelijaa, jolla on homma hanskassa.

Ensimmäinen purkuareena oli "menestystiimini", siis mentorointiohjelman peer coaching -ryhmä. He tiesivätkin jo minulla olevan ongelmia, mutta nyt kerroin asian koko mittakaavan ja virallisen diagnoosin: sopeutumishäiriö. Ihanat, ihanat tiimiläiset ottivan asian juuri niin kuin pitääkin. Siitä tuli aika kyynelrikas istunto. En olisi koskaan uskonut miten tärkeä tästä periaatteessa ammatillisesta ja melko sattumanvaraisesti kootusta ryhmästä minulle jonain päivänä tulisi.

Tänään laitoin sähköpostia väitöskirjan ohjaajalle. Professorilta tuli heti puolen tunnin päästä vastaus, oikein ymmärtäväinen. Ja tietenkin voin "tulla takaisin" milloin vain haluan ja pystyn. Ja jos tarvitsisin toista mielipidettä niin hänen vaimonsa on depressioihin ja pelkoihin erikoistunut psykoterapeutti. En todellakaan aio mennä sinne, mutta tiedän hänen tarkoittaneen tarjouksella hyvää. Olisi pitänyt arvata, että tavalla tai toisella hänellä on kokemusta psykoterapiaympyröistä. Miksiköhän sekin maili oli niin vaikea lähettää, että siihen meni viikkoja?

Mentorille lähetin myös sähköpostia. Sairaus-selityksen lisäksi kirjoitin hänelle myös ajatuksiani siitä, miten sisäinen motivaationi väittelyyn hävisi vähitellen kokonaan, enkä tiedä haluanko enää koskaan tehdä sitä loppuun. Vastaus tullee tällä viikolla. Nyt mietin pitäisikö mentorointi-ohjelmalle ilmoittaa. Nehän pitävät minua jatko-opiskelijana.

Viikonloppuna mieheni kertoi puhelimessa kaksossiskolleen, ja jouluna aion sanoa myös anopille ihan nimeltä, mikä minua vaivaa. Myös mieheni ihanalle ikivanhalle tädille ja hänen elämänkumppanilleen aion kertoa, koska he ovat olleet niitä harvoja itsekin tohtoreita, jotka ovat todella ottaneet minut tieteen tekijänä vakavasti ja kannustaneet nimenomaan laadullisen väitöskirjan tekoon. He ovat yrittäneet etsiä sanomisistani niiden itua, kun tieteellinen "keskustelu" tuntuu täällä keskittyvän puutteiden etsintään.

Omalääkärilleni en sensijaan saanut sanottua mitään, vaikka kävinkin hänen luonaan ottamassa flunssarokotuksen. On vaikea löytää sopivaa väliä ottaa vastaanotolla ihan muuta asiaa puheeksi, mutta ennen kaikkea kynnys johtuu siitä, että epäilen hänen olevan pettynyt, kun en kertonut aiemmin. Niinkö vähän luotan häneen, vaikka hän on hoitanut kaikkia muita terveysasioitani jo vuosia? Ja hän olisi varmaan ehdottanut lääkityksen kokeilemista jo aiemmin, mikä varmaan olisikin ollut järkevää. No, ennemmin tai myöhemmin hänelle on pakko sanoa. Jos alan ottamaan mielialalääkkeitä, niin ne on pakko ottaa huomioon muiden lääkkeiden kohdalla.

Ihan kaikille en tietenkään tule kertomaan nytkään. Mutta minun täytyy alkaa määritellä uudelleen missä loppuu terve itsensä suojeleminen ja missä alkaa epäterve julkisivujen ja "onnellisuusmuurien" pystyttäminen.

Ostin laatikon väitöskirjalle. Se on harmaa ja keskikokoisen iso, kauniskin. Psykologi ehdotti kauniin ostamista. Se näyttäisi, että vaikka väitöskirja ei loppunut niin kuin toivoin, oli se silti kaunis ja hyvä osa elämääni. Kaunis laatikko sanoo: sinäkin kuulut minun elämääni, sellaisena kuin olet. Minä hyväksyn sinut ja samalla itseni.

Työpöydän tyhjentäminen ei kestänyt kahta tuntia kauempaa, vaikka lajittelin sitten kuitenkin paperit jotakuinkin. Laatikkoon mahtuivat lopulta myös kansiot, joihin olen säilönyt monistetut artikkelit. Materiaa oli lopulta aika vähän. Tosin tieteelliset kirjat odottavat vielä kohtaloaan hyllyssä ja kannettava tietokone odottaa virtuaalista raikkoamistaan. Virtuaalinen laatikko - muistitikku vain tätä varten - on vielä ostamatta, mutta mahtuu harmaaseen laatikkoon. Se seisoo vielä työhuoneessa.

Miltä nyt tuntuu? Surulliselta. Itkettää. Ei epätoivoiselta.

Loppuuko tämä blogi tähän?

Väitöskirjan tekeminen loppuu tähän ja nyt. Terapiasta tullessani koin ihmeellistä tekemisen halua ja ennakkoon iloitsemista, kun päätin ostaa saman tien pahvilaatikoita ja pakata kaikki väitöskirjapaperit laatikoihin nyt ja sellaisenaan, lajittelematta ja arkistoimatta. Suoraan laatikkoihin ja kellariin!

Vaan kuinkas kävikään: kiersin neljä kauppaa, joista löytyi kyllä pahvisia pystykoteloita, mutta ei yhdestäkään tavallisia, taiteltavia, säilytyslaatikoita. Uupuneena jouduin palaamaan kotiin ilman aseita minua odottavia uupumuksen paperikasoja vastaan. Joku on minua vastaan.

Nyt se on sitten sanottu minulle suoraan: CV:ni viittaa selkeästi tieteelliselle uralle, ja olen toivottoman ylipätevä työhön, johon kuuluu koordinaatiotehtäviä, tapahtumien järjestämistä, tiedotusta ja hallinnollisia tehtäviä. Hakemaani paikkaan vaadittiin korkeakoulututkintoa, se minulla on. Ja kaksi vuotta työkokemusta. Se puolivalmis väikkärikö minut siis ylipätevöittää? Vai haluaako ne jonkun jolla oli koulussa huonommat numerot?

Selittelin siinä sitten, miksi haen tämmöistä työtä, enkä jotain vaativampaa. Onhan minulle selityksiä, esimerkiksi muuttuneista ammattitoiveista. Ne olivat jopa niin hyviä, että he kutsuivat minua retorisesti poikkeuksellisen taitavaksi.

Kahta tärkeintä syytä paikan hakuun en kuitenkaan voinut sanoa, nimittäin

1.) en onnistu pääsemään täällä tieteellisille työmarkkinoille

2.) psyykkinen terveyteni ei tällä hetkellä riitä väitöskirjan tekoon eikä muuhunkaan oikeasti vaativaan työhön

Sainpahan samalla hyvän vaikutelman siitä, miten väitöskirjan keskeyttäminen otettaisiin vastaan: täydellä ymmärtämättömyydellä.

Taas kerran toivon, että olisin tullut oikeasti sairaaksi. Että voisin sanoa keskeyttäneeni väitöskirjan vakavan sairauden vuoksi. Mutta ei. Olen akateemisen älykkyyteni loukussa. Psyykkiselle hyvinvoinnilleni olisi ehdottoman tärkeää löytää vähemmän vaativa ja kuormittava työ, mutta jopa tavallisten korkeakoulutettujen työpaikkojen hakijana olen siis epäuskottava, koska "liian hyvä". Liian huono tieteelle, liian hyvä muuhun. Siis työhön kelpaamaton.

Olen vieläkin hiukan pihalla eilisen terapiaistunnon jälkeen. En ollut muistanutkaan, miten eriskummallinen rinnakkaismaailma se on. Kun psykologi on tuttu, ei tarvittu minkäänlaista lämmittelyä, vaan kävimme suoraan toimeen. Tulin ulos ihan sumussa.

Kun arjessa kommunikoimme lukemattomien erilaisten odotusten ja intressien ristipaineessa, on terapiassa vain yksi ulottuvuus - terapiasuhde terapeutin ja potilaan välillä. Potilaan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että voi puhua vapaasti itsestään. Toisin kuin ystävyyssuhteissa, ei itsestä puhuessa tarvitse ottaa huomioon sen seurauksia terapeutin sielunelämälle. Mikään mitä minä sanon, ei säikäytä eikä järkytä häntä, eikä sillä ole seurauksia hänen elämälleen. Synkkiä ja tuhoisia ajatuksia hautovalle tämä on suunnattoman vapauttavaa.

Vaikka itsestä puhuminen terapiassa on vapauttavaa, on terapia myös raskasta. Terapeutin reaktiot sanomisiini eivät kerro hänestä itsestään, vaan minusta. Kaikki mitä sanon, palaa bumerangina takaisin mutta toisessa muodossa. Peili johon katson, näyttää oman kuvani aina eri tavoilla. Niinpä terapiaistuntoon ei sisälly hengähdystaukoja. Olen koko ajan oman itseni äärellä, enemmän kuin missään muualla.

Vaikka siirtyminen terapian ja arjen todellisuuksien välillä onkin raskasta, on se myös välttämätöntä. Rinnakkaismaailman luominen on yksi terapian keskeisiä menetelmiä auttaa. Psyykkiset ongelmat ovat paljolti sitä, että keinot loppuvat, tulemme umpikujaan, jäämme jumiin. Rinnakkaismaailmassa tulee mahdolliseksi ajatella toisin, tulkita toisin ja tuntea toisin. Nähdä uusia teitä ulos. Sitoutumatta mihinkään voimme kokeilla miltä minä tunnun, jos ajattelen ja tunnen tavalla x.

On suuri saavutus irtautua vanhasta psyykkisestä toimintatavasta ja löytää uusi, mutta se on tietenkin vasta ensimmäinen askel. Toinen ja ratkaiseva askel on uudenlaisen olemisen soveltaminen terapian ulkopuolella, arjen maailmassa, ilman suojaavia seiniä, keskellä risteäviä elämänpolkuja ja vastuuta lähimmäisistä.

Olen aiemmassa terapiassa kuitenkin kokenut senkin, että rinnakkaismaailman tuntu häviää. Terapian edetessä maailmat liukuivat osittain päällekkäin sulautuakseen lopulta yhteen. Kun alussa arki-A. ja terapia-A. tuntuivat olevan kaksi eri ihmistä, istui lopussa psykologin edessä yhtä paljon arki-A. kuin keittiönpöydän ääressä terapia-A.

Sitäkö paraneminen tarkoittaa?

Mieliala on parantunut huimasti! Minulla oli siis samanlainen takapakki kuin viime maaliskuussa, ja nyt sen pahin vaihe on selvästi ohitettu.

Työt seisovat silti vieläkin, jo viidettä viikkoa. En mitenkään saa tehtyä väikkäriä, enkä uskalla ajatellakaan miten pitkällä vuosi on ja miten jäljessä olen taas varovaisistakin suunnitelmistani. Ei ihme, ettei blogissa ole aikoihin näkynyt tuota otsikon ensimmäistä osiota, tiedettä. Mieleen tulee pelottava ajatus: pitäisi kertoa väitöskirjan ohjaajalle, että hidas työskentelyni johtuu mielenterveyden ongelmista. Se olisi kai ainut järkevä tapa toimia, mutta tuntuu samalla täysin mahdottomalta.

Parantunut olo houkuttelee luopumaan psykiatrille soittamisesta, joka muutenkin näyttää olevan ylivoimainen tehtävä. Toisaalta en haluaisi enää ikinä, ikinä joutua uuteen alamäkeen, en ainakaan ennen kuin väitöskirja on valmis tai muutoin kuopattu, ja toivon että lääkkeet voisivat auttaa tätä. Ja yksi pieni ääni sisälläni toivoo myös, että ne auttaisivat tähän työlamaannukseen. Isompi ääni sanoo sen sijaan: "Ota itseäsi niskasta kiinni, luuseri!".

Olen yrittänyt miettiä, mikä tämänkertaisen takapakin aiheutti, mutta en ole päässyt puusta pitkään. Ensi viikolla menen psykologille. Yritän olla vaatimatta itseltäni päätöksia ja ratkaisuja siihen asti, kun en niitä kuitenkaan kykenisi tekemään.

Vaikka toivoisinkin nämä vahvat tunteet monesti hiiteen, niin on kuitenkin pahempaakin olemassa: se, ettei tunne mitään. Jo kohta kuukausi sitten alkanut uusi uupumuskausi huipentui kahden yksin vietetyn hotelliyön jälkeen siihen, ettei kotiin lähtö herättänyt minussa mitään positiivisia tunteita. Vain lievää ahdistusta. Ihminen voi olla niin väsynyt, ettei se jaksa edes iloita. Ja tämä oli minulla varma merkki, että kutsumaton vieraani on taas hiipinyt meille.

Se, ettei tunne iloa maailmassa kaikkein rakkaimpien ihmistensä näkemisestä, on tietysti loukkaavaa heille ja minulle itselleni suorastaan pelottavaa. Mies oli tullessani kotona ja poika vielä päiväkodissa. Puhuimme pitkään ja työstimme tilannettani. Miestä varmaan satutti huomata, etten oikeasti iloinnut kotiinpaluusta, mutta hän osaa ehkä jo käsitellä sitä oireena, eikä oikeana tunteettomuutena.

Sen sijaan pojan hakeminen päiväkodista oli karmiva kokemus. Hän juoksi tietysti säteilevänä minua vastaan ja minä tein parhaani ottaakseni hänet vastaan rakkaudella. Mutta sisälläni ei liikkunut mitään, enkä mitenkään voi uskoa, etteikö poika olisi sitä huomannut. Lapset huomaavat kaiken. Yritän sopivassa tilanteessa selittää hänelle, että äiti on väsynyt ja surullinen, mutta se ei johdu hänestä, ja tietysti että rakastan häntä, mutta laihapa se varmaan on lapselle lohtu. Onneksi turtumus on nyt hellittänyt. Kun mietin, että olin melkein pojan koko ensimmäisen elinvuoden yksi harmaa möykky, niin on suorastaan ihme miten tasapainoinen ja kaikin puolin mahtava lapsi hänestä on kehittynyt.

Kutsumaton vieras on siis taas täällä, mutta emäntä on nyt kokeneempi. Kun se nyt kerran on taas tullut, on parempi istuttaa se pöytään ja kuunnella mitä sillä on sanottavaa. Se sanoo, että tämä uupumusprosessi ei ole vielä lopussa, että vieläkin elän niin, että se kuormittaa minua liikaa. Kesällä lopettamani terapia poisti joitakin pahoja taakkoja ja antoi hengähdystauon, mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Nyt on aika käydä käsiksi uupumuksen viimeisiin linnakkeisiin. Mennä sinne minne en aiemmin ole halunnut, tajunnut enkä uskaltanut mennä.