Nyt on jo huhtikuun 22. päivä. Tässä välissä tuli täytettyä vuosiakin. On kamalaa, kun ajan kuluminen tuntuu negatiiviselta. Niin ja niin myöhä ja näin ja näin vähän on väitöskirja edistynyt.

Odotan kaipauksella sitä päivää, kun väikkäri on valmis ja teen jotain työtä, jossa ajan kuluminen olisi positiivista: "No niin, taas on yksi vuosi/lukukausi/projekti saatu kunnialla pakettiin".

Privaattipuolella sama asia vaivaa perhesuunnittellussa. Esikoinen täyttää kohta kolme, itsekin olen yli kolmenkymmenen, enkä vieläkään ole missään suhteessa valmis saamaan toista lasta. Sellainen kuitenkin olisi pitkän tähtäimen tavoitteena, varsinkin rakkaalla miehelläni ja hänen puolestaan vaikka heti.

Odotan kaipauksella sitä päivää, kun kumpikaan meistä ei havittele enää lisää lapsia, vaan ajan kuluminen olisi positiivista: "No niin, taas on lapset saatu kunnialla vuoden vanhemmiksi."

Ja keskusteluterapiakin on jatkunut jo yli puolitoista vuotta. Olen nykyään psykologini "vanhin" asiakas. Kyseenalainen kunnia.