Joskus kestää ihmeen kauan muotoilla sanoiksi itselleen jotain, jonka oikeastaan on tiennyt jo kauan. Tällä viikolla minulle valkeni millä tavalla tarkkaan ottaen uupumukseni vaikuttaa työkykyyni:

Voin kyllä tehdä töitä, mutta vain sellaisella tahdilla, kuin luontevasti päivän mittaan tulee tehtyä. Kaikki hoputtaminen, terästäytyminen, kiriminen tai "ylitöiden" tekeminen on tuhoon tuomittua. Yleensä tällaiset yritykseni tyssäävät alkuunsa, mutta jos joskus onnistunkin niissä, niin se johtaa hyvin lyhyessä ajassa romahdukseen, josta toipuminen vie vähintään yhtä kauan, kuin tahdin kiriminen toi.

Tämän tilanteen takia väikkärini kyllä edistyy kohtuullisesti, mutta kaikki työajan menetykset, kuten lapsen sairastelut, ovat kohtalokkaita aikatauluille, koska en voi kompensoida menetettyä aikaa mitenkään. Tämä myös johtaa siihen, että olen alkanut epäillä minkäänlaisten aikataulujen tekemisen mielekkyyttä tässä tilanteessa.

Ehkä tässä oivalluksessa oli kyse siitä, että vasta kun saa ajatuksen sanoiksi, sen on valmis todellakin hyväksymään.

Ennen ajattelin, että edellä kuvailemani ilmiö johtuu pääosin laiskuudesta ja saamattomuudesta. Tämän katsantokannan huono puoli oli morkkis ja huono omatunto, mutta sekundaarinen etu oli, että saattoi kuvitella voivansa muuttaa tilannetta, kunhan "ryhdistäytyisi".

Jos syynä sen sijaan on sairauteen verrattava tila, niin joutuu hyväksymään sen, että toipumisprosessi on omalakinen. Voin antaa sille tilaa ja mahdollisuuden, mutta viime kädessä en voi hallita enkä käskeä sitä. Se kestää niin kauan kuin se kestää.