Sain ystävältäni postilaatikkoon korjaamansa kymmenen sivua väitöskirjani analyysia. Meni koko aamupäivä ennen kuin uskalsin katsoa kuoreen. Pelkäsin pahemman laatuisia lauseenrakennusongelmia jne., mutta lopulta ne olikin lähinnä suku-, sijamuoto- ja viittausvirheitä, tosin niitä sitten todella paljon... Silti helpotti jotenkin. Ja jotkut käsitteet, joita hän ei ymmärtänyt, liittyivätkin metodologiaan. Eivät siis olleet varsinaisia kielivirheitä.

Palattuani neljä päivää sitten hautajaismatkalta en ole päässyt töihin käsiksi en sitten yhtään. Tänäänkin jää noiden korjauksien vilkaisuun. Vähän on kuitenkin semmoinen kutina, että kyllä tämä huomenna tästä nytkähtää.

Tälläkin kertaa pätee: pakottamalla ei mistään tule mitään. Relaaminen tuntuu sillä hetkellä ajantuhlaukselta, mutta johtaa sentään työntekoon jossain vaiheessa, toisin kuin paineiden kasaaminen.