Näin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertovan dokkarin loppua, ja mietin että parempi olisi ollut, kun olisin pojan synnyttyä sairastunut vakavammin. Jos olisi tullut joku totaaliromahdus, niin olisin saanut ehkä apua. Minut olisi kiikutettu jollekin klinikalle ja sitten kaikki olisi jossain vaiheessa ollut hyvin. Ainakin dokkarin naisilla oli parin vuoden päästä kaikilla toinen lapsi, kun taas minulle ajatus on vieläkin ylipääsemätön.

Mutta kun "vain" meni huonosti mutta kuitenkin selvisi jotenkin, niin kaikki ajattelivat kai että kyllä se siitä. Olisin tarvinnut jonkun, joka sanoo, että tämä ei voi jatkua näin, vaan nyt tälle pahalle ololle tehdään jotain. Aloitekyvyttömyys kun lienee yksi masennuksen oireista. Vasta yli vuoden päästä, kun mies oli ollut kolme kuukautta kotona, olin itse sen verran voimiintunut, että hain itse itselleni apua.

Sama hankaluus liittyy tähään nykyiseen rajalliseen työkykyyni. Jos en selviäisi edes sängystä ylös ja verhoja nostamaan päivän aikaan, olisi selvää että olen sairas ja minua eivät koskisi normaalit odotukset. Minua kohdeltaisiin eri tavalla. Stipendi katkaistaisiin, en tekisi töitä, luvan kanssa. Jos tekisin, se olisi hieno saavutus.

Mutta nyt kun selviän vielä sohvalle ja internettiin, mutta en saa tehtyä töitä, olen vain laiska ja saamaton. Kannan itse, omana vikanani, kaikki ne haitat mitä uupumukseni aiheuttaa. Minullahan on "kaikki hyvin" ja vain "vähän vaikeampi elämänvaihe".