Eilen minulle selvisi, miten voin metodologiani toisella tavalla tulkitsemalla päästä paljon vähemmällä vaivalla samaan tai parempaan tulokseen. Tilanne aiheutti kahtalaisia tunteita:

"Voi itku miks mä en keksiny tätä aiemmin"

ja

"Jipii nyt tää homma onnistuu"

Jälkimmäinen jäi kuitenkin voitolle. Nyt päivän välimatkalla voin sanoa, että se ensimmäinen, työläs ja hylätty versio oli välttämätön. Ilman sitä en olisi päässyt tähän vaivattomampaan ja parempaan.

En ollut jostain syystä tajunnut, että minun tekemäni analyysityö ja kaikki mitä siihen liittyy, ei ole tarkoitettu kokonaisuutena paperille. Analyysi voi (ja sen on ehkä parempikin olla) paljon perusteellisempi ja monitahoisempi, kuin lopputeksti. Lopputekstin on oltava ytimekäs ja virtaviivainen.

Loppujen lopuksi kyse oli myös vastauksesta kysymykseen, mitä minä oikein olen tekemässä. Millainen tutkimus tämän on tarkoitus olla. Sen löytämiseksi pari harharetkeä olivat välttämättömiä. Varsinkin kun tavoitteeni väitöksen jälkeisen elämän suhteen ovat matkan varrella muuttuneet radikaalisti.

Lyhyellä aikavälillä tämä tarkoittaa lisää työtä. Jo aika tavalla kasassa ollut toinen analyysikappale menee kokonaan uusiksi. Muokkasin eilen jo aineisto-otteet kokonaan uuteen uskoon ja tänään olen aloittanut tekstiä.

Keskipitkällä aikavälillä tämä tarkoittaa kuitenkin vähemmän työtä. Kiitän Luojaa, etten aloittanut kolmatta ja neljättä lukua nyt hylätyltä pohjalta. Se vasta olisikin ollut turhaa rämpimistä.

Ja kiitän Luojaa, ettei se ensimmäinen versio ehtinyt proffalle asti!