Pitäisiköhän nyt poistaa tuo toipumisen kysymysmerkki blogikuvauksesta? Tämänaamuinen, miehen kanssa yhteinen psykologiaika osoittautui viimeiseksi. Sovittiin vain puolen vuoden päähän seurantakäynti.

Seurantakäynti tuntuukin hyvältä. Ihan jo senkin takia, ettei terapian loppu tule niin äkkiä. Tuntuisi hullulta jättää ihan noin vain ihminen, jonka kanssa on jakanut elämänsä vaikeimman ajan.

Minusta tuntui, että jopa psykologini itse oli vähän liikuttunut, kun summasin, mitä terapiassa olemme saavuttaneet. Olisi ehkä liioiteltua sanoa että häntä itketti, mutta sinne päin.

Ja minä tietysti taas itkin, vaikka en niin paljoa kuin joskus ennen. Itkemiseni häiritsee minua vieläkin jonkin verran, mutta yritän ajatella siitä niin kuin psykologini: että se on myös kaunis asia, joka kertoo tunteiden intensiivisyydestä.

Ehkä pitkällä tähtäimellä tärkein opetus koko tästä melkein kaksivuotisesta prosessista onkin juuri itsekuvani muutos. Olen oppinut tunnistamaan ja hyväksymään kuulumiseni erityisen vahvatunteisiin ihmisiin. Nyt alkaa sitten loppuelämän mittainen tehtävä opetella elämään sen kanssa.

Mutta sen verran varovainen olen, että jätän tuon kysymysmerkin paikoilleen.