On aika selvää, että mieheni joskus kadehtii minua, kun saan tehdä töitä kotona. Ei pomoa, ei puhelinta, ei tylsiä kokouksia, ei edustuspakkoa, senkun istun tietokoneella vaikka yöpuvussa. Ja jos haluan, ei muuta kun sovin kampaaja-ajan aamupäivälle. (Ja miksiköhän keittiö on vieläkin tuon näköinen, vaikka se oli koko päivän kotona?)

Sen sijaan vaikeampi on ehkä ymmärtää, että minä vähintään yhtä paljon kadehdin miestäni, joka käy töissä toimistossa.

Psykologini selvitti miehelle minun kotona työskentelyäni seuraavalla vertauksella. Kun tehtävänä on kiivetä kukkulan laelle, löytää toimistossa työskentelevä edestään kallioon hakattuja portaita, vinssejä ja kaiteita joita pitkin vetää itsensä ylös. Kotona työskentelevä on freeclimber.

Tässä "vapaana taiteilijana" olossa raskainta on, että kaikki on revittävä itsestä. Jo se, että ylipäänsä ryhtyy tekemään jotain, on pieni voimainponnistus, kun pitää päättää mistä aloittaa ja millä nimenomaisella hetkellä. Päivän ensimmäinen asiakas ei kerro, että aloitat NYT ja juuri TÄSTÄ. Myös työn lopettaminen on toteutettava itsestään käsin, kun ei voi sen tueksi panna toimiston ovea kiinni ja lähteä lätkimään. Tämä toistuu pienemmässä muodossa jokaisen kahvi- ja lounastauon yhteydessä. Ja kaikkeen tähän kuluu energiaa. 

Tämän pintatason kitkan alta löytyy isompi asia: se, että on itse vastuussa kaikesta. Saitpa vieritettyä kiveä puoli metriä eteenpäin tai vierähtikö se takaisin - kaikki on omaa syytäsi ja ansiotasi. Ei ole pomoa, eikä tiimiä, joiden kanssa vastuuta jakaisi.

Vaikka yhden yksittäisen päivän jälkeen en useinkaan ole yhtä väsynyt kuin mieheni, on kotona työskentely pitemmän päälle kuluttavampaa. Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, jos ei ole itse kokeillut, mutta niin se vain on.

Se on yksi syy, miksi en halua enää tieteentekijäksi. Tutkijan työ ei sovellu tarkkaan työn ja vapaa-ajan erotteluun, mutta voidakseni hyvin, tarvitsen juuri sitä.