Osallistun jatko-opiskelijoiden Menestystiimiin (kamala nimi), jonka tarkoitus on keskinäinen tukeminen ammatillisessa edistymisessä eli "peer coaching". Ryhmässä puhutaan aika paljon myös yksityisistä asioista, kuten terveydestä ja ongelmista perheenjäsenten kanssa. Minäkin olen tullut ulos kaapista uupumuksineni.

Eilen tapaamiseen pääsi minun lisäkseni vain yksi toinen, ja valitettavasti se oli juuri se toinen, josta pidän vähiten. Sellaista tyyppiä, joka ärsyttää kaikessa mitä tekee tai sanoo.

Kyseinen toveri kertoi menevänsä viikonlopuksi aikido-kurssille Englantiin ja odottavansa äitinsä loukkaantuvan tästä kovasti. Hän suorastaan jännitti sitä, että joutuisi parin päivän päästä tästä äidilleen kertomaan. Äiti odottaa näkevänsä tytärtään joka viikonloppu ja toverini myönsi äidin olevan suuri energiaryöväri.

Minä taisin sanoa aika napakasti siitä, että aikuisen naisen (32) on elettävä omaa elämäänsä. Kyseinen äiti on puolisonsa kuoltua muuttunut tarrautuvaksi. Sanoin ettei äidin surun ja yksinäisyyden huomioon ottaminen tarkoita vapaata päätösoikeutta tyttären asioihin, vaan jossakin on oltava raja. Ja se raja hänen olisi vedettävä itse.

Jälkeenpäin mietin, olinko liian epäystävällinen, ja mitä kyseinen toveri nyt minusta ajattelee. Sitten päätin että ei: en kadu mitä sanoin. Kyse on keskinäisestä valmennuksesta, ei ystävyyssuhteista. Itsellenikin on ollut eniten hyötyä kommenteista, jotka ovat tuntuneet epämukavilta. Ja miksi minun pitäisi miellyttää ihmistä, josta en itse tykkää ollenkaan?

Onnittelin itseäni taas yhdestä askeleesta kohti sen hyväksymistä, ettei kaikki voi tykätä kaikista. Ja varsinkin sen hyväksymistä, ettei kaikki voi tykätä minusta.