Haluaisin eläkkeelle ja olla vanha. Se olisi varmasti ihanaa.

Voisin omistautua puutarhanhoidolle tai olle tekemättä mitään. Voisin mennä taidehistorian luennoille tai olla menemättä. Toimeentulo ei riippuisi siitä mitä teen.

Voisin auttaa lapsia/lastenlapsia, mutta en olisi heistä vastuussa - aikuisista ihmisistä.

Olisin häpeämättömän uskonnollinen. Kirkossa käynti sopisi aikatauluihini ja elämäntyyliini.

Takana olisivat kaikki loputkin perusratkaisut mitä elämässä pitää tehdä. Montako lasta. Kuka niitä hoitaa. Mitä töitä, kuinka paljon ja missä maassa. Kaikki ne ihanuudet ja kamaluudet mitä seuraaviin kolmeenkymmeneen vuoteen tulee kuulumaan olisivat jo ohi, mennyttä ja kestettyä.

Ja jos olisinkin tyytymätön vaikka siihen, mitä ammatillisesti saavutin, tai siihen montako lasta uskalsin tehdä, niin ei tarvitsisi alkaa yrittää muuttaa mitään. Se ei olisi enää mahdollista. Voisin alkaa sopeutumaan siihen, että tämä meni niin kuin meni. Vaikka sitten taas terapiassa.  

Ja kun olisin sopeutunut siihen, en olisi enää vain vanha, vaan vanha ja viisas. Enkö voisi jo aloittaa? En halua enää yrittää.