Paitsi eläkeläinen (ks. alla), tahtoisin olla myös tyhmempi. Tarkoitan tällä sitä spesifiä älykkyyden lajia, jota sanotaan akateemiseksi älykkyydeksi. Se on aivan turhaa. Sillä ei elämän ja onnen kannalta ole mitään merkitystä.

Tunnen sairaanhoitajia, liikunnanohjaajia ja toimistotyöntekijöitä, joilla oli koulunumerot keskitasoa, mutta elämän ja arjen älykkyyttä vähintään yhtä paljon kuin minulla. He ovat nykyään rautaisia ammattilaisia omalla alallaan. Heillä on insinöörimies, kaksi lasta ja omakotitalo kotipaikkakunnalla (ne lähellä asuvat mummot...). He tekevät upeita käsitöitä tai luovat hienoa puutarhaa. He ovat löytäneet paikkansa elämässä ja ovat onnellisia.

Mutta tämä pirullinen "akateeminen älykkyys" pilaa kaiken. En kertakaikkiaan vain olisi pitemmän päälle onnellinen tuossa edellä kuvaamassani skenaariossa. Tahtoisin jotain muuta, jotain älyllisesti haastavampaa.

Mutta onkohan älylliset haasteet tehneet ketään onnelliseksi? Eikö elämässä ole kyse ihan muista asioista?

Enkä ole edes lääkäri tai opettaja, joilla on mahdollisuus tavalliseen työpaikkaan ja tavallisiin elämän puitteisiin. Ei, minun piti alkaa sosiaalitieteilijäksi. Jotkut idiootit neuvoivat, että opiskele jotain, mikä ihan oikeasti kiinnostaa, niin kaikki muu järjestyy.

Voisikohan tämän akateemisen älykkyyden poistaa täsmälobotomialla? Ja saisikohan sen jälkeen KELAlta kuntoutusrahan floristikoulutukseen?