Eilen, sunnuntai-iltapäivällä, kun mies ja poika nukkuivat, tunsin spontaania halua avata työkone. Teinkin siinä sitten jatkohakemusta tutkimusrahoitukselle ja jatkoin vielä pojan mentyä nukkumaankin. Hyvä minä!

Tuntui aika uskomattomalta, että minulla oli voimia tähän, kun torstaina ja perjantaina oli jo enteitä vanhasta tutusta alamäestä. Varmaankin sunnuntaipäiväinen kukkapenkin möyriminen oli energisyyden salaisuus. 

Lohdullista on, että jos voimia on, myös työt maistuvat. Siis se, että väikkäri ei hirveästi huvita, johtuu suurelta osin uupumuksesta. Välillä olen jo miettinyt minkä ihmeen harhan vallassa olin, kun kuvittelin, että tykkään tutkimuksen teosta...  Kai minä siis tosiaan tykkäisin, jos vain jaksaisin.

Siinä konetta naputellessa meni ohi myös minulle perinteisesti vaikea sunnuntai-ilta. Eihän kukaan oikein tykkää maanantaiaamuista, mutta minusta sunnuntai-ilta on ollut vielä pahempi - kun tietää että kohta on maanantaiaamu.

Sunnuntai-iltana vajoan kaikkiin haitallisiin ajatuskehiin. Tulevan viikon lisäksi myös entinen paha ei jätä rauhaan - turhaan ei rukoilla että Herra suojelisi "pahuuden muistelemiselta". Sunnuntaina en saa unta ilman fyysistä kosketusta mieheen. 

Tällä kertaa sunnuntai-ilta oli kuitenkin ihan siedettävä. Maanantai-aamu tuntui selvästi pahemmalta. Olen päättänyt sen olevan hyvä merkki, jonkinlaista normalisoitumista.