Vielä joitakin hajanaisia ja vähemmän hiottuja merkintöjä tähän blogiin, ennen kuin uusi on hahmottunut aloituskuntoon.

Viime viikkojen kysymys on ollut, miksi en ole kertonut psyykkisistä ongelmistani niin monille jo paljon aiemmin. Vastaus on tietysti, koska en ole myöntänyt niitä itselleni. Tarkemmin sanottuna en ole antanut itselleni lupaa olla selviämättä tässä elämäntilanteessa. Osa minusta sanoo vieläkin: "ovat muutkin selvinneet väitöskirjasta, kyllä sinunkin täytyy".  Luvan antamisen tärkeydestä kertoo, että terapiassakin parhaiten etenevät alueet, joissa olen kyennyt sanomaan: "tästä minun ei tarvitsekaan selvitä, ainakaan ilman ongelmia".

Olen siis käynyt terapiassa "salaa" ja mutissut muille jotain epäselvää väsymyksestä ja että "ei mene oikein hyvin" ja että väitöskirja etenee "vaihtelevasti". Niinpä paraneminenkin on ollut vain puolinaista. 

Tosiasioiden sisäistä hyväksyntää edistää vihdoin aloittamani julkisivun purkutyö. Mikä hirveä itselle antamani taakka onkaan ollut näytellä jatko-opiskelijaa, jolla on homma hanskassa.

Ensimmäinen purkuareena oli "menestystiimini", siis mentorointiohjelman peer coaching -ryhmä. He tiesivätkin jo minulla olevan ongelmia, mutta nyt kerroin asian koko mittakaavan ja virallisen diagnoosin: sopeutumishäiriö. Ihanat, ihanat tiimiläiset ottivan asian juuri niin kuin pitääkin. Siitä tuli aika kyynelrikas istunto. En olisi koskaan uskonut miten tärkeä tästä periaatteessa ammatillisesta ja melko sattumanvaraisesti kootusta ryhmästä minulle jonain päivänä tulisi.

Tänään laitoin sähköpostia väitöskirjan ohjaajalle. Professorilta tuli heti puolen tunnin päästä vastaus, oikein ymmärtäväinen. Ja tietenkin voin "tulla takaisin" milloin vain haluan ja pystyn. Ja jos tarvitsisin toista mielipidettä niin hänen vaimonsa on depressioihin ja pelkoihin erikoistunut psykoterapeutti. En todellakaan aio mennä sinne, mutta tiedän hänen tarkoittaneen tarjouksella hyvää. Olisi pitänyt arvata, että tavalla tai toisella hänellä on kokemusta psykoterapiaympyröistä. Miksiköhän sekin maili oli niin vaikea lähettää, että siihen meni viikkoja?

Mentorille lähetin myös sähköpostia. Sairaus-selityksen lisäksi kirjoitin hänelle myös ajatuksiani siitä, miten sisäinen motivaationi väittelyyn hävisi vähitellen kokonaan, enkä tiedä haluanko enää koskaan tehdä sitä loppuun. Vastaus tullee tällä viikolla. Nyt mietin pitäisikö mentorointi-ohjelmalle ilmoittaa. Nehän pitävät minua jatko-opiskelijana.

Viikonloppuna mieheni kertoi puhelimessa kaksossiskolleen, ja jouluna aion sanoa myös anopille ihan nimeltä, mikä minua vaivaa. Myös mieheni ihanalle ikivanhalle tädille ja hänen elämänkumppanilleen aion kertoa, koska he ovat olleet niitä harvoja itsekin tohtoreita, jotka ovat todella ottaneet minut tieteen tekijänä vakavasti ja kannustaneet nimenomaan laadullisen väitöskirjan tekoon. He ovat yrittäneet etsiä sanomisistani niiden itua, kun tieteellinen "keskustelu" tuntuu täällä keskittyvän puutteiden etsintään.

Omalääkärilleni en sensijaan saanut sanottua mitään, vaikka kävinkin hänen luonaan ottamassa flunssarokotuksen. On vaikea löytää sopivaa väliä ottaa vastaanotolla ihan muuta asiaa puheeksi, mutta ennen kaikkea kynnys johtuu siitä, että epäilen hänen olevan pettynyt, kun en kertonut aiemmin. Niinkö vähän luotan häneen, vaikka hän on hoitanut kaikkia muita terveysasioitani jo vuosia? Ja hän olisi varmaan ehdottanut lääkityksen kokeilemista jo aiemmin, mikä varmaan olisikin ollut järkevää. No, ennemmin tai myöhemmin hänelle on pakko sanoa. Jos alan ottamaan mielialalääkkeitä, niin ne on pakko ottaa huomioon muiden lääkkeiden kohdalla.

Ihan kaikille en tietenkään tule kertomaan nytkään. Mutta minun täytyy alkaa määritellä uudelleen missä loppuu terve itsensä suojeleminen ja missä alkaa epäterve julkisivujen ja "onnellisuusmuurien" pystyttäminen.