Mieliala on parantunut huimasti! Minulla oli siis samanlainen takapakki kuin viime maaliskuussa, ja nyt sen pahin vaihe on selvästi ohitettu.

Työt seisovat silti vieläkin, jo viidettä viikkoa. En mitenkään saa tehtyä väikkäriä, enkä uskalla ajatellakaan miten pitkällä vuosi on ja miten jäljessä olen taas varovaisistakin suunnitelmistani. Ei ihme, ettei blogissa ole aikoihin näkynyt tuota otsikon ensimmäistä osiota, tiedettä. Mieleen tulee pelottava ajatus: pitäisi kertoa väitöskirjan ohjaajalle, että hidas työskentelyni johtuu mielenterveyden ongelmista. Se olisi kai ainut järkevä tapa toimia, mutta tuntuu samalla täysin mahdottomalta.

Parantunut olo houkuttelee luopumaan psykiatrille soittamisesta, joka muutenkin näyttää olevan ylivoimainen tehtävä. Toisaalta en haluaisi enää ikinä, ikinä joutua uuteen alamäkeen, en ainakaan ennen kuin väitöskirja on valmis tai muutoin kuopattu, ja toivon että lääkkeet voisivat auttaa tätä. Ja yksi pieni ääni sisälläni toivoo myös, että ne auttaisivat tähän työlamaannukseen. Isompi ääni sanoo sen sijaan: "Ota itseäsi niskasta kiinni, luuseri!".

Olen yrittänyt miettiä, mikä tämänkertaisen takapakin aiheutti, mutta en ole päässyt puusta pitkään. Ensi viikolla menen psykologille. Yritän olla vaatimatta itseltäni päätöksia ja ratkaisuja siihen asti, kun en niitä kuitenkaan kykenisi tekemään.