Tutkimusrahoituksen jatkohakemusta tehdessä pistin sanoiksi väitöskirjan aikataulua. Huomasin, että minun pitää pysyä tiiviisti sorvin ääressä, jos aion saada työn valmiiksi edes neljännen tukivuoden kuluessa. Vaikka kirjoittaminen nopeutuisi, joudun sen rinnalla tekemään korjauksia aiempiin lukuihin, eli yhteensä en tule tuottamaan uutta tekstiä nopeammin kuin tähän asti. Tämä oli pienoinen pettymys, sillä olin ajatellut neljännen vuoden riittävän reilusti.

Nyt sitten seuraa ultimative-testi terapian tuloksille. Miten reagoin tähän havaintoon? Jatkanko niin kuin ennenkin? Kasaanko paineita ja lamaannun? Ja joko uskaltaisi toivoa, että pieni paine jopa motivoisi?

Ei, ei vielä. Jos voin elää tämän tiedon kanssa ilman pysyviä vahinkoja, olen onnistunut.