Ihminen tunnetusti mielellään luokittelee - niin minäkin. Varsinkin sairauksien luokittelussa ihminen on ollut varsin kekseliäs. Nimen saaminen ongelmalle on useimmista meistä helpottavaa, koska se antaa tunteen hallinnan mahdollisuudesta. Omat ongelmani nimesimme psykologin kanssa kaksi vuotta sitten "uupumukseksi". Tämä ei ollut mikään virallinen diagnoosi, vaan oma työnimemme, ja se riitti minulle.

Viime aikojen huonojen päivien seurauksena lainasin masennuksesta kertovia tietokirjoja ja oppaita. On oikeastaan ihme etten ole tehnyt sitä aiemmin, kun muuten olen tällainen päästäohjautuva. Siellä törmäsin diagnoosiin joka kolahti: Dystymia, eli pitkäaikainen masentuneisuus. Tällä tavalla sen määrittelee Matti Huttunen Duodecimin Terveyskirjastossa (löytyy netistä):

"Pitkäaikaisella masennuksella eli dystymialla tarkoitetaan oirekuvaltaan lieväasteista mutta pitkäaikaista masennuksen muotoa. Pitkäaikaisesta masentuneisuudesta kärsivän mieliala on alentunut lähes yhtäjaksoisesti ainakin kahden vuoden ajan. Normaalin mielialan jaksot eivät kestä muutamaa viikkoa kauempaa. Masentuneisuuden oireina ilmenee vaihtelevasti vähintään kolme seuraavista oireista: vähentynyt energia, (...), heikentynyt itseluottamus, keskittymisvaikeudet, itkuisuus, (...), toivottomuuden tunne, pessimistinen asenne tai menneisyyden murehtiminen (...). Oirekuva on kuitenkin lievempi kuin varsinaisissa masennustiloissa. (...) Pitkäaikainen masentuneisuus on psyykkisesti kuluttava tila, joka heikentää henkilön toimintakykyä ja elämänlaatua."

Olisiko minulla siis dystymia? Mutta miten ihmessä tämän voi erottaa normaalista alavireestä? Onko esimerkiksi jokainen ns. negatiivisen elämänasenteen omaava ihminen dystyymikko? Tämän täytyy olla kaikkien luulosairaitten lempidianoosi! Mutta toisaalta,  kuten Sinikka Luhtasaari em. sivuilla toteaa: 

"Ihminen voi pitää oireitaan elämäänsä kuuluvina eikä hae apua vuosikausiin."

Viime aikoina toistuneet notkahdukset ja nyt jo viikon jatkunut aloitekyvyttömyys (=en saa aloitettua töitä, ne seisovat) ovat saaneet minut miettimään, josko kuitenkin ottaisin yhteyttä psykiatriin, jota psykologini suositteli. Pyytäisin konsultointia, olisiko mielialalääkkeillä minulle mitään annettavaa.

En kyllä osaa yhtään selittää, miksi sen tekisin nyt, kun kokonaisuutena minulla menee kuitenkin jo aika hyvin. Pahin pelkoni on, että psykiatri lähettää minut kotiin haukkuryöpyllä, että mitä minä tulen hänen aikaansa tuhlaamaan tämmöisillä pikkuasioilla, kun hänellä on hoidettavanaan oikeasti sairaita ihmisiä. Tai ei: vielä pahempaa olisi teko-myötätuntoinen päänsilitys ja sama viesti rivien välistä.

Mutta toisaalta psykologini on sanonut, että  avun hakemisen ajankohdalla on aina tarkoituksensa, ja se seuraa usein, kun joku energiaresurssi on vapautunut. Kuulostelen siis itseäni ja katsotaan miten käy.